Tunteita

Brunon oletettu kuolema lopussa herättää monenlaisia tunteita. Hävettää hieman myöntää, mutta mieleeni heräsi ajatus siitä, että poikansa menettäminen oli Brunon isälle oikein, vaikka kerroinkin aiemmin hänen tilanteestaan.
 Se, että poika on päähenkilö, tuo paljon puhuttuun ja arkaan aiheeseen uuden ja tuoreen näkökulman. Kirja kuvaa näiden leirien kammottavuutta ja herättää tietenkin inhoa toimintaa kohtaan. Vaikks yritin ymmärtää toteuttajien syitä, niin en silti pysty mitenkään käsittämään näiden vainojen perimmäistä syytä. Vainot ovat peräsin sairaasta mielestä, muuta en keksi.
Kirja oli kuitenkin kokonaisuutena hyvä ja koskettava ja lisäsi  vihaa vihaa natseja kohtaan ja sekä sääliä viattomia juutalaisia kohtaan. En itse surrut Brunon kohtaloa lopussa sen erikoisemmalla tavalla kuin muita tapettuja, vaikka kirja siihen pyrkikin.

Ymmärrystä

Kirjassa "poika raidalisessa pyjamassa" kerrotaan juutalaisvainoista. Vainot perustuvat ennakkoluuloihin ja tarkemmin tarkastellessa myös pelkoon. Vainoja voisi verrata rasismiin, vain suuremassa mittakaavassa. Molemmissa syynä ovat ennakkoluulot joitain tietyn tyyppisiä ihmisiä kohtaan.Myös pelolla on vaikutusta molemmissa asioissa. Rasismissa pelätään mitä rasisitiset kaverit ajattelevat jos itse puolustaa tummien oikeuksia. Juutalaisvainoissa olisi voinut joutua itse vainotuksi jos tukisi juutalaisten oikeuksia. Natsiupseeri-isä vakuuttelee uskovansa juutalaisten haitallisuuteeen, mutta hänestä näkee ,että hän on vain edelle kerrottujen täyttämä. Kirjassa opettaja opettaa Brunolle juutalaisten pahuutta, mutta en usko hänenkään itse uskovan siihen. Myös häntä voi pitää olosuhteiden uhrina.Tällä  en yritä puolustaa vainojen toteuttajia vaan yritän ymmärtää heidän tilannettaan ja kertoa etteivät kaikki natsisaksan jäsenet olleet pahoja ihmisiä. Markus

tunteita herättävä lukukokemus

"Poika raidallisessa pyjamassa"Kirja tuo mieleen mielestäni vain hirveästi  negatiivisia asioita lukuun ottamatta ystävyyttä. Aihe tietenkin on raskaimpia mahdollisia ja holokausti on syytä kaikkien muistaa! Kuitenkin  kirja herätti  vain negatiivisia tunteita paljon enemmän kuin mitä esimerkiksi historian tunneilla kun aihetta  on käsitelty. Vihaan tunteita tuli natsisaksaa kohtaan sekä todella paljon  sympatiaa juutalaisia kohtaan,joita kohdeltiin huonommin kuin eläimiä. Kirja kertoo asiat kuitekin pehmeästi ja on mielestäni erittäin hyvä sota ajan ja historiaan sijoittuva kirja. Kirja oli myös herättävä tapahtumien suhteen

Brunon näkökulma

 Pidin kirjan kerronta tavasta ,koska Bruno oli hyvin naivi. Hänellä ei ollut mitään käsitystä mitä ympärillä tapahtui. Bruno oli pieni ja viaton ja toisaalta se oli mainio valinta kirjan kertojaääneksi, koska Brunon jatkuva ihmettely toi loistavasti esiin aivan käytännön tasolla sen päättömyyden mitä tuolloin tapahtui. Ne olivat niin kauheita asioita, että ei noin nuori lapsi sitä voinut tajuta. Bruno toi siis erillaisen lähestymistavan keskitysleireihin. Yleensä kertomukset niistä ovat aikuisten, jotka ovat kokeneet sen tai luemme historian kirjoista tapahtuneen.Lapsi joka tarkastelee järjestelmää minkä olemastaolosta ei edes tiedä, toimi mielestän hyvin. 

Miksi olen surullinen?

Sain vihdoin luettua teoksen Poika raidallisessa pyjamassa kannesta kanteen. Päällimmäisenä mieleeni jäi tarinan järkyttävä loppu. Brunon kuolema keskitysleirillä herättää ristiriitaisia tunteita. Lukiessani ehdin tutustua hahmoon hyvin, ja siksi kuolema sai minut surulliseksi.

Toisaalta minua suututtaa omat tunteeni. Miksi olen surullinen juuri Brunon puolesta, kun samaan aikaan kymmenet, ellei sadat juutalaiset saivat surmansa. Suorastaan ihnottaa, että tunnen fiktiivisen hahmon kuoleman takia suurempaa surua kuin kaikkien oikeasti henkensä menettäneiden juutalaisten puolesta. Tunnen tuntevani väärin, vaikka romaanin näkökulma saakin lukijan keskittymään nimenomaan Brunon kohtaloon.

                             En ole ennen tullut ajatelleeksi, että tarinan näkökulma voi vaikuttaa lukijan tunteisiin näin paljon. Tottakai viattoman päähenkilön kuolema saa surulliseksi. Jos tarina kerrottaisiinkin juutalaisen näkökulmasta, uskoisin tunteideni olevan täysin erilaisia. Ajattelisin varmaan, että natsiupseerin poikana Bruno ansaitseekin kuolla.

                             Kokonaisuutena teos oli hyvä, mutta olen silti erittäin tyytyväinen, ettei minun tarvitse enää lukea sitä. Niin väärin kuin se onkin, haluan nyt unohtaa kaikki nuo kauheudet hetkeksi ja keskittyä kaikkeen siihen hyvään, mitä ihminen on saanut aikaan.

Aino

Paluu inhimillisyyteen

Päähenkilön sairastuessa pahasti malariaan, hän alkaa kyseenalaistaa toimintaansa ja moraalejaan. Tapahtumien kuvailussa aletaan käyttää yhä enemmän ja enemmän inhottavia ajatuksia herättäviä sanoja. Tässä vaiheessa halveksuntani päähenkilöä kohtaan muuttui sympatiaksi ja sääliksi. Kolmen vuoden sotimisen jälkeen hän palaa kotiinsa, ja tunnelma on samanlainen kuin kirjan alkupuolella. Päähenkilö selvästi katuu tekojaan eikä selittele niitä kertomalla itselleen kertomalla, että "kaikki muutkin tekevät sitä täällä, normaali tapa". Tämä katuminen käy ilmi hyvin kirjan kohdassa, jossa päähenkilöltä kysyttäessä joutuiko hän tappamaan ketään, hän musertuu henkisesti.

"Me kävelemme kuin itse työnä olisi kävely, kuin olisimme täällä vain kävelläksemme huolellisesti, mielessä se mitä saattaa sattua seuraavassa hetkessä. Kesäkuun seitsemäntenä kello neljätoista tuo piste - tämän juhlallisten kävelijöiden ryhmän ensimmäinen kävelijä - kuolee laukaisemaansa kieppumiinaan. Toinen kävelijä saa samasta kapineesta sirpaleen keskivartaloonsa, sisälle se menee sisälmyksiin ja ulos se tulee selkärangan poikki, ja nyt ovat hänen kävelypäivänsä luetut. Me loput jatkamme kävelyä, vaikka meillä ei ole tietoa miksi tai minne meidän täytyy kulkea tai mitä tehdä perillä, ja pelkäämme päämääräämme enemmän kuin mitään petoa minkä pystyisimme kuvittelemaan, ja on kesäkuun kahdeksas, ja yhdeksäs, ja kymmenes, ja me kävelemme, pelkäämme jatkaa ja pelkäämme pysähtyä". 
   Vaikka kirjan tarina on keksitty, se pohjautuu kirjoittajan omiin kokemuksiin Vietnamissa, jossa hän toimi neljä vuotta merijalkaväen lääkintämiehenä. Valitsemastani teksipätkästä tulee mielestäni hyvin esille, kuinka sotilaat eivät itsekään ymmärrä miksi heidän pitäisi sotia. Yhdysvaltojen motiivi Vietnamin sotaan osallistumiseen oli kommunismin leviämisen estäminen. Luulen, että suurimmalle osalle amerikkalaisista oli samantekevää mitä Vietnamille tapahtuu, mutta kuitenkin heidät pistettiin korkeamman arvon toimesta taistelemaan ja uhraamaan henkensä asian puolesta, joka ei heitä kiinnostanut pätkän vertaa. Pahinta on, ettei tämän(kään) sodan lopputuloksesta kukaan hyötynyt mitenkään

-Ossi

Mikä erottaa ihmisen eläimestä?

Richard Curreyn romaani Musta Valo kertoo kirjassa nimettömänä pysyvästä tavallisesta nuoresta miehestä, joka kutsutaan Vietnamin sotaan. Kirjan alkupuoli herättää mukavan leppoisia tuntemuksia: päähenkilö muistelee elämäänsä ennen sotaa, lapsuuden huippuhetkiä, perhettään ja tyttöystäväänsä, hauskoja teinivuosien kommelluksia... Tunnelma muuttuu leppoisasta hieman haikeaksi, kun poika saa määräyksen lähteä sotaan, ja joutuu hyvästelemään lähimmäisensä. Hän saa tehtäväkseen toimia Vietnamissa lääkintämiehenä. Sotavaiheen kerronta on osittain päiväkirjamaista: ajallisesti hyppivää ja yksittäisiä tilanteita kuvaavaa. Kerrontatyyli on hyvin outo, sillä tarinan edetessä ilman kummoisempia tapahtumia, yhtäkkiä mukaan tulee jokin näennäisesti järkyttävä tapahtuma, kuten että päähenkilö kutsutaan tarkastamaan tilanne, jossa jeeppi on ajanut miinan yli. Mikä tilanteesta tekee oudon on se, että tapaus kuvataan yksityiskohtaisesti, mutta vahvistussanat ovat lähimmäkseen neutraaleja. Tämä antaa itselleni ainakin kuvan, että kertojalle tilanne, jossa hän poimii ruumiista irronneen pään ja heittää sen säkkiin, on täysin samantekevä, asiaan kuuluva ja normaali. Tämä sai minut miettimään, kuinka sota voi vaikuttaa ihmisen mieleen ja ajattelutapaan. Sama välinpitämättömyys jatkuu moraalittomissakin tilanteissa, kuten yhden komppanian jäsenen äkillisesti ampuessa vanhan naisen riisipellolle: "Hänen käsivartensa kohosivat hallelujaeleeseen ja hän kaatui kasvoilleen veteen. Läiskähdys näytti siinä valaistuksessa loistavalta. Hän oli noin kolmenkymmenenviiden metrin päässä -- kauempana riisipellolla vanhan naisen ruumis oli lähtenyt ajelehtimaan auringossa kiiltävän veden pinnalla. Joku poika huusi naista ja lähti kahlaamaan sinnepäin". Ainoa tilanne, jossa kuvailu muuttuu myötätuntoiseksi ja osoittaa kertojan tunnetilan, on kun hän on itse kuoleman porteilla. Vaikka tarina on keksitty, rupeaa minua suorastaan kuvottamaan, kun ajattelen kuinka itsekkäitä ihmiset voivat olla. Sota ei luultavasti jätä tilaa muille kuin primitiivisille vaistoille...
-Ossi