Richard Curreyn romaani Musta Valo kertoo kirjassa nimettömänä pysyvästä tavallisesta nuoresta miehestä, joka kutsutaan Vietnamin sotaan. Kirjan alkupuoli herättää mukavan leppoisia tuntemuksia: päähenkilö muistelee elämäänsä ennen sotaa, lapsuuden huippuhetkiä, perhettään ja tyttöystäväänsä, hauskoja teinivuosien kommelluksia... Tunnelma muuttuu leppoisasta hieman haikeaksi, kun poika saa määräyksen lähteä sotaan, ja joutuu hyvästelemään lähimmäisensä. Hän saa tehtäväkseen toimia Vietnamissa lääkintämiehenä. Sotavaiheen kerronta on osittain päiväkirjamaista: ajallisesti hyppivää ja yksittäisiä tilanteita kuvaavaa. Kerrontatyyli on hyvin outo, sillä tarinan edetessä ilman kummoisempia tapahtumia, yhtäkkiä mukaan tulee jokin näennäisesti järkyttävä tapahtuma, kuten että päähenkilö kutsutaan tarkastamaan tilanne, jossa jeeppi on ajanut miinan yli. Mikä tilanteesta tekee oudon on se, että tapaus kuvataan yksityiskohtaisesti, mutta vahvistussanat ovat lähimmäkseen neutraaleja. Tämä antaa itselleni ainakin kuvan, että kertojalle tilanne, jossa hän poimii ruumiista irronneen pään ja heittää sen säkkiin, on täysin samantekevä, asiaan kuuluva ja normaali. Tämä sai minut miettimään, kuinka sota voi vaikuttaa ihmisen mieleen ja ajattelutapaan. Sama välinpitämättömyys jatkuu moraalittomissakin tilanteissa, kuten yhden komppanian jäsenen äkillisesti ampuessa vanhan naisen riisipellolle: "Hänen käsivartensa kohosivat hallelujaeleeseen ja hän kaatui kasvoilleen veteen. Läiskähdys näytti siinä valaistuksessa loistavalta. Hän oli noin kolmenkymmenenviiden metrin päässä -- kauempana riisipellolla vanhan naisen ruumis oli lähtenyt ajelehtimaan auringossa kiiltävän veden pinnalla. Joku poika huusi naista ja lähti kahlaamaan sinnepäin". Ainoa tilanne, jossa kuvailu muuttuu myötätuntoiseksi ja osoittaa kertojan tunnetilan, on kun hän on itse kuoleman porteilla. Vaikka tarina on keksitty, rupeaa minua suorastaan kuvottamaan, kun ajattelen kuinka itsekkäitä ihmiset voivat olla. Sota ei luultavasti jätä tilaa muille kuin primitiivisille vaistoille...
-Ossi
En itse ole lukenut kyseistä kirjaa, mutta mielenkiintoni sitä kohtaan heräsi. Olit hyvin pohtinut kirjan tekstiä ja kerrontatyyliä. Olen itsekin miettinyt sitä, kuinka sota vaikuttaa ihmisen mieleen ja on jopa pelottavaa huomata, kuinka ihminen saattaa muuttua. Lainauksesi kirjasta herätti minussa inhoa, sillä vanhaa naista pidettiin kaikkea muuta kuin ihmisenä. Sota voi muuttaa ihmisen ajatusmaailmaa niin, että vain oma elossa pysyminen on tärkeää ja kuka vaan voi olla vihollinen. Myös otsikkosi herätti minussa paljon ajatuksia ja mietin kysymystä kauan. Tekstisi oli todella ajatuksia herättävä ja mielenkiintoinen Ossi!
VastaaPoistaJärkyttävää luettavaa. Olen pohtinut samanlaisia asioita kuin sinäkin. Lainaamasi ote romaanista herätti minussa erittäin vastenmielisiä tunteita. Onko tosiaan totta, ettei sota-aikana kuolema merkitse enää mitään, ennen kuin se sattuu omalle kohdalle?
VastaaPoistaKuvailet hyvin teoksen herättämiä tunteita. Saat minut vakuuttumaan siitä, etten ikinä halua lukea tuota kirjaa. Kuvottavinta on kuitenkin se, että romaanin fiktiivinen tarina voisi hyvin olla sodan kokeneen henkilön kertoma tositarina.
Haluan sanoa, että ihminen on eläin. Sen vaistot ovat pohjimmiltaan samanlaiset kuin "eläimillä", ne on vain piilotettu. Sota tuo tämän piilotetun ja itsekkään ajatusmaailman pinnalle. Mielestäni oma kuolema tulisi kuitenkin kohdata urhoollisesti.
VastaaPoistaMarkus, hyvä huomio. Näinhän se on, että ihmisen eläimelliset vaistot tulevat esiin silloin, kun pitää puolustaa itseään ja selvitä hengissä...
VastaaPoistaSamaa mieltä Ainon kanssa: Ossin valitsema lainaus oli todella vastenmielinen, erittäin vaikuttava kohta.