tiistai 16. joulukuuta 2014

Sota tekee ihmisen sokeaksi

En tiedä, miltä tuntuu elää sota-aikana. En tiedä, miltä tuntuu taistella sotarintamalla, pelätä kotirintamalla tai tulla vainotuksi. Enkä haluakaan tietää. Myönnän, että pakenen todellisuutta. Siksi John Boynen romaani Poika raidallisessa pyjamassa on sjuuri sopiva kaltaiselleni pelkurille.
                             Romaanissa kerrotaan Bruno-pojasta, joka joutuu jättämään Berliinin ja muuttamaan uuteen kotiin maaseudulle keskitysleirin läheisyyteen. Brunon isä on natsiupseeri, joka haluaa pitää poikansa tietämättömänä leirin aitojen sisäpuolella tapahtuvista kauheuksista. Minut yllätti se, miten vähän Bruno tietääkään maailmasta, jossa elää. Siksi juutalaisvainojen ajasta oli mielenkiintoista ja turvallista lukea suorasanaisten historiankirjojen sijaan pienen pojan näkökulmasta.
                             Voisin väittää olevani yhtä tietämätön ja sinisilmäinen kuin Bruno. Vaikka periaatteessa tiedän paljon keskitysleirien tapahtumista, ovat ne minulle hyvin kaukaisia ja epätodellisen tuntuisia. Lukiessani kävi jälleen ilmi se, miten myös tuon ajan ihmiset sulkivat silmänsä vainoilta. Jotta juutalaisvainojen kauheudet voisi ymmärtää realistisesti, olisi ne täytynyt kokea itse.
                             Vaikka olen lukenut romaanista vasta murto-osan, olen saanut käsityksen siitä, miten sota vaikuttaa ihmisiin. Henkilöiden väliset suhteet vaikuttavat jäävän hyvin etäisiksi. He eivät luota toisiinsa ja pitävät huolen etupäässä omasta asemastaan. Erityisesti kiinnitin huomiota siihen, miten kylmästi Brunon isä suhtautuu omaan poikaansa. Hän selkeästi välittää Brunosta, muttei edes yritä näyttää sitä pojalleen. Minulle ainakin on tärkeää, että tiedän vanhempieni välittävän.
                             Toivoisin, että keskitysleirin tapahtumat pysyisivät romaanin loppuun asti yhtä etäisinä. Niin suurta inhoa ne minussa herättävät. Lukemastani voin kuitenkin päätellä, että toiveeni tuskin tulee toteutumaan.

Aino

5 kommenttia:

  1. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  2. Hyvin kiteytit omatkin ajatukseni sodasta alkukappaleessa. Kun kerroit, kuinka ihmiset pitävät huolen etupäässä omasta asemastaan, voisin väittää, että sota tuo esille ihmisen eläimelliset vaistot, eli toisin sanoen henkiin jääminen on prioriteetti numero yksi. Brunon isän kylmyys poikaansa kohtaan voi johtua siitä, mitä hän joutuu natsiupseerina näkemään ja tekemään päivittäin. Ehkei hän kaiken tämän jälkeen yksinkertaisesti kykene ulospäin osoittamaan välittävänsä, kun mieltä painaa syyllisyys ja satojen ihmisten tuskanhuudot. Tai sitten Brunon isä haluaa suojella lastaan maailman raakamaisuudelta.

    VastaaPoista
  3. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  4. Olen samaa mieltä aloituksesta sillä erotuksella, että olen aina halunnut kokeilla miltä tuntuu suojella omalla hengellään isänmaataan tai läheisiään.Ymmärän hyvin brunon isää. Siinä työssä itse kukin varmasti yrittäsi etu päästä selvitä itsensä kanssa. Sanoit, että ihmiset sulkivat silmänsä vainoilta.Ymmärän myös heitä siillä tuon ajan tilanteessa vainoihin puuttuminen olisi hyvin rohkeaa tai enemminkin tyhmänrohkeaa. He pelkäsivät, aivan kuten varmasti itsekin pelkäisit joutuessasi rintamalle tai vainotuksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyviä näkökulmia. Myönnän, etten itsekään olisi pystynyt puuttumaan vainoihin, jos olisin elänyt tuona aikana.

      Poista